On kyllä helpottunut olo, kun sanoin töissä, etten vähään aikaan tule tekemään vuoroja. Normaalisti minulla on jotenkin erillään työminä ja arkiminä, pystyn jättämään ikävätkin puhelut taakseni ja tarttua puhelimeen ja edelliset puhelut eivät (juurikaan) vaikuta enää seuraavan puhelun odotuksiin. Ehkä päässäni kuhisee liian paljon kyetäkseni keskittymään työelämään, ja se vain pitää hyväksyä - suunnata voimavarat nyt toipumistyöhön ja arkeen, koittaa huolehtia itsestäni vähän paremmin taas.

Koen olevani jollain tapaa epäonnistunut kun en kykene normaaliin elämään,  opiskelemaan itselleni ammattia tai olemaan työelämässä. Pitäisi vain saada hyväksyttyä tosiasia, että tilanne on nyt tämä, ei välttämättä enää kahden vuoden päästä. Pitäisi jotenkin tunnustaa itselle se, että tekee omassa toipumisessaan tällä hetkellä aikamoista duunia, ja että juuri sen duunin takana on varmasti se normaali elämä, mitä se sitten ikinä sitten onkaan. En ajattele muista vastaavassa tilanteessa olevista samaa, julmuutta ja ymmärtämyyttä harjoitan vain itseäni kohtaan. Mielestäni on hyvä, että yhteiskunnalla on olemassa tukimuotoja, jotta ihmiset voisivat jonain päivänä olla työkykyisiä, jos he eivät sitä tällä hetkellä ole. Olen minä jonkun verran saanut hyväksyttyä sitä jo, että tilanne on mikä on, eikä epäonnistumisen tunne ole se aivan hallitsevin tunne kuin vain joinakin hetkinä. Ymmärryksen löytymiselle on kyllä suuressa roolissa ollut toimiva hoitokontakti, sen ymmärtäminen miten invalidisoivakin taustani voi olla pahimmillaan, sen ymmärtämisessä on tuo kontakti ollut merkittävässä osassa. Joskus vain sitä miettii, että eikö jo ole saanut tarpeeksi apua ollakseen terveempi kuin on, mutta se taitaa kertoa enemmänkin siitä, miten traumatisoivia tapahtumia olen elämäni aikana kohdannut. Paljon olen jo tehnyt töitä, ja onneksi se säilyy ja on taustalla talless sa mitään työvuoroja, saa keskittyä nyt paremmin itsestä huolehtimiseen ja terapiaan. On myös helpottava ajatus olla kuntoutustuella, että on toimeentulo sillä tavoin turvattu. Aluksi kuntoutustuelle saikkurahalta siirtyminen tuntui aika shokilta ja oli kriisi, sillä kyseessä on työkyvyttomyyseläke, joka nuorille määrätään kuntoutustuki-nimellä, mutta Kelalla päätös löytyy eläkkeet-kohdasta. Onhan se aika shokki olla kaksikymppinen, jossa vaiheessa elämässä pitäisi olla mielessä opiskeluita ja/tai työelämää, ehkä seurustelukumppanin löytymistä, ja saakin päätöksen työkyvyttömyyseläkkeestä. Mutta helpottaa se, että tietää ettei tämän tarvitse olla ikuista näin.