Hei, ja pahoitteluni pitkästä hiljaiselosta! täällä ollaan, kunnossa ja ehkä eheämpänäkin kuin viime kirjoituksen aikana.
Juuri nyt juon kahvia ja oon huipusta ilmasta huolimatta ollut melkein vain sisällä. Qstock aiheutti vajaita yöunia - olin seurakunnan teltalla hommissa, ja sitä kautta muutenkin hengailemassa. Vesilinjalla tuli mentyä ja nautittua. Eilen hyppäsin elämäni toisen kerran benjihypyn ja voin kertoa, että kyllä mua taas pelotti, mutta just siksihän se vaan on niin upea kokemus.Pelkojen ja itsensä voittaminen, mieleton adrenaliinihumala koko loppuillan. Oli koko rahan arvoista! (ja senkin, että tuleva viikko syödään makaroonia..)
Mitäkös kaikkea onkaan sitten tapahtunut viimeisen postauksen jälkeen? Kesäkuussa olin töissä teatterileirilkkkkklä toista kertaa. Ja sitä aiemmin olen itse ollut kahdeksan kertaa leiriläisenä, että on kyllä upea juttu ollut, kun en kulumallakaan lähde :D. Tänä vuonna oli kyllä jälleen upea leiri. Moni kertoi loppuringissä miten hyvä juttu leiri oli, jamuutamille leiri oli jopa korjaava kokemus. Ensimmäinen kokemus ettei harrastuspiirissä kiusatakaan vaan otetaav vastaan kun huuta hep ja alkaa kaatumaan, tai ainutlaatuinen kokemus, ettei aina olekaan se, joka jätetään ryhmän ulkopuolelle. Sain kyllä monta kertaa kokea liikuttumista tuon leirin aikana, ja vaikka mun työni oli valvoa ettei majoituskoululle pääse ulkopuolisia ja olla joka paikan säätäjä, sain kokea työni antoisaksi ja myös tärkeäksi.
Kesäkuussa ja tässäkin kuussa on ystävien kanssa tehty ihania estemporejuttuja. Lähdetty muka vain shoppailemaan kaupungille tai syömään, mutta tultu monen baarin ja upean tanssiinheittäytymisen jälkeen vasta kotiin. Yksi kerta oltiin torinrannassa, jossa oli livebändi. Musiiki oli vain niin hyvää, että oli ihan pakko tanssia! Ja miten vapauttavaa se on, ettei ajattele miltä näyttää vaan antaa musiikin ja liikkeen viedä.
Tässä kuussa on opettelemisen paikka ollut mm. neuvontapuhelimen päivystys. Olen saanut opetella kuuntelemaan herkemmin kuin ennen, kuuntelemaan pitääkö tukea tarvitseva ihminen taukoa, vai odottaako jo minun sanomistani siihen väliin. Lisäksi tässä kuussa uusi vanha haaste on ollut rippileirillä työskentely, öiden valvonta. Leiriä ennen mielessä jonkin verran painoi kolmen vuoden takainen liian tiivis leirikesä siitä ja muista syistä johtuva totaalinen uupumus. Ja oikeastaan ihan kunnon romahtaminen ja vakava masennus. Onneksi etukäteen oli hyvä fiilis työtiimistä, että siihen voi luottaa ja kokea olevansa tärkeä osanen sitä. Tämän kesän rippileirikokemukseni oli hieno jamerkityksellinen. Korjaava kokemus ja osoitus, että pystyn olemaan leiritöissä. Sain puhua leirillä itselleni tärkeistä asioista, herättää hartauksilla tunteita ja ajatuksia, jakaa omia pohdintojani pohdittavaksi. Työtiimin erään jäsenen J:n kanssa ja jh:n kanssa kävimme tosi syväsukelluskeskusteluitakin ja J:n kanssamyös nauroimme sieluista asti vastapainoksi. Mulla oli hyvä olla ja vaikka toki kannoinkin vastuuta tehtävistäni,koinmyös saavani tavallaan levätä ja olla saamassa hoitoa. Toki tunteet tuli pintaan ja se oli jo vähän myös naurunaihe (hyvällä tavalla!) mlntako kertaa N on itkenyt. Oli upeata, että sain olla omana ittenäni leirillä, helposti itkuun purskahtavana ja hymyilevänä. Leirillä oli tytöille ja pojille erikseen ohjaajan vetämä keskustelu seurusteluasioista. En jotenkin osannut valmistautua, ja ehkä kun asia oli jo käynyt pinnalla, se tuli taas. J puhui siitä, että maltti on hyvä asia (mutta eimitenkään moralisoivaan aävyyn) ja odottakaa oikeesti, että annatte sen kalleimman sille kelle haluatte, ettekä vain koita päästä eroon nopeaa. Se nosti pintaani surun, ahdistuksen, vihan, turhautuneisuuden ja halun käpertyä pieneksi. Koin valtavaa surua, että se mahdollisuus multa varastettiin. Tai ehkä enemmänkin repien rikki revittiin ja poljettiin kovien potkujen avulla. Viha nousi ihan samasta, että joku helvetin kusipäähyväksikäyttäjä on tehnyt niin, kokenut oikeudekseen työntyä väkivalloin pieneen lapseen. Ajattelin, että haluan kyllä jakaa tuntemukseni J:n kanss ja keskustella myös siitä, kun tämä näkökulma jäi kokonaa
n käsittelemättä, että jos on kokenut jotain ahdistelua tai hyväksikäyttöä. Keskustelu taisi olla leirin viimeisenä iltana, ja jotenkin se viimeinen ilta ja seuuraava lähtöpäivä oli tosi hektistä, etten saanut sanottua asiaani. (ja pelkäsin, että saanko sitä sanoitettuakaan niin kuin haluan) Konfirmaatio ja sitä ennen sdn harjoittelu nyt toki oli jälleen niin hektistä, että ei ollut hyvää rakoa - tai enemmänkin mulla rohkeutta tarpeeksi sillä hetkellä. J oli myös Qstockissa teltalla, ja päätin, ettämsiellä mä sanon. Ja sekin oli pitkän mietinnän tulos sitten, keräsin pitkään rohkeutta sanoa ensin vaan se, että mulla ois asiaa, joka tuntui suurimmalta kynnykseltä. Aika kieltämättä pelottavaa, että normaalisti J kyllä käsittelee sen asian, mutta nyt unohti ja oli sitä sitten illalla pohtinut. Ja sitten tulen minä puhumaan tästä aiheesta. Sanoi, että olisit kertonut tämän jo leirillä, ja että jos sitä tuntia olisi suunniteltu aiemmin, olisin tämä huomioitu ja mä olisin voinut jakaa omaa kokemustani sen lisäksi että tulee fakta-asiaa. Sovittiin, että jos vielä samalla riparilla tai vastaavassa ollaan duunissa, niin tämä näkökulma huomioidaan ja saan käyttää puheenvuoron ja tuoda tätä näkökulmaa keskusteluun. Eli itselleni tärkeä olisi sanoa, että tällainen ei ole koskaan lapsen vika, on kamalaa ja elämänkokoista, mutta voi toipua ja kokea onnellisuutta ja kyetä hymyilemään aidosti. Jäi tosi hyvä fiilis itelle, että sai sanotuksi, ettei jää vaivaa se ettei uskaltanut.
