Kävin katsomassa kämppiksen ja yhden meidän yhteisen tutun kanssa nyt leffateatterissa pyörivän elokuvan 21 tapaa pilata avioliitto. Leffa oli ihan hauska, mutta jossain 2/3 paikkeilla tuli kohtaus, jossa tytär epäili isänsä tehneen itsemurhan. Minua alkoi huimata, tärisyttää, itkettää, hengästysttää, tuntui kuin olisin tukehtumassa. Samaan aikaan kun koin tuota kaikkea, kuitenkin yritin olla näyttämättä sitä ulospäin ja vielä samaan aikaan yrittää saada sitä menemään ohi, mikä on aika mahdotonta, jos tunteen ei anna tulla ja olla sitä hetkeä kuin se vaatisi. Jotenkuten tunteen pahin terä kuitenkin siinä katkesi, eikä olo aivan niin karmiva ollut kovin kauan.

Mutta tällä hetkellä, kotona ja leffasta jo useita tunteja aikaa, olo on vieläkin hutera. Itsemurha-sanana toki koskettaa varmasti montaakin ihmistä, mutta jotenkin vielä se kohtaus, tytär epäilee oman isän tappaneen itsensä, oli se mikä minulla reaktion sai aikaan. Isäni on niin kauan kuin muistan ja varmasti siitäkin vielä kauemmin käyttänyt yhtenä aseenaan itsemurhalla uhkailua. Olen varmasti kokenut jo jollain tasolla ennen koulun aloittamista, että minun vastuullani on isän elämä, minun virheistäni kiinni jaksaako hän vielä yön yli. Noista lastensuojelun asiakirjoistakin korostuu aika vahvasti se huoleni isästä, ja sen yhteys omaan oireluuni. Olen kirjoitellut ala-asteikäisenä mm. englanninkokeeseenkin runoja, sekä omasta kuolemasta, mutta myös huolesta, jos isä lopettaisi elämänsä. Jotain se kertoo kuinka voimakkaasta pelosta ja pahasta olosta, että niin on tehnyt.

Isäni on ollut lähes koko elämäni ajan sairaseläkkeellä auto-onnettomuudesta johtuen, ja äitini vuorotöissä. Olin lapsena enemmän isäni tyttö, mikä oli tilanteesta johtuen luontevaa. Kuitenkaan isäni ei kyennyt tarjoaamaan minulle turvallista ja rakentavaa kasvuilmapiiriä oman sairautensa vuoksi. Muistan mm. että pelasimme usein viikonloppuiltoina korttia, ja korttipelissä häviäminen saattoi aiheuttaa konfliktin, jonka seurauksena isä uhkaili tappamalla itsensä ja väittämällä ettenminä tai äiti välitä hänestä laisinkaan. Muistan myös, että minun itkemiseni on saattanut laukaista tilanteen, joka päättynyt isäni itsesäälivuodatukseen ja itsemurhauhkauksiin. Jouluaatonaattona jolloin lähdimme turvakotiin ädin kanssa, lähtiessämme ulko-ovesta isä halasi ja halusi toivottaa hyvät joulut. "Hyvää joulua rakas tytär, isiä ei ehkä joulun jälkeen ole."

Koen joutuneeni elämään lapsuuden ja nuoruuttakin varpailla jännittyneenä, koko aja varuillaan aistien minkälainen ilmapiiri on, että kuinka paljon itsellä on varaa olla läsnä, ottaa tilaa ja huuomiota. Lastensuojelun asiakaskertomuksessa lukeekin: "Granlund arvelee, että N kertoo asioita niinkuin hän luulee ihmisten haluavan kuulla, eli ikäänkuin "säästää" muita ihmisiä. -...- Koski toteaa, että N varoo loukkaamasta tai suututtamasta muita." Koska isän .vaikutukset minuun huomattiin meidän perheen saadessa kunnolla apua, rajoitettiin meidän tapaamisia ja yhteydenpitoa. Yksi kerta kävi osastojaksoni aikana, että informaatio työntekijöiden kesken ei ollut toiminut ja vuorossa oleva hoitaja antoi meille luvan lähteä kaupungille, ja sitten kohta soitti takaisin. Muistan tilanteen olleen uhkaava, sillä isä syytti minun viakseni tapaamisten rajoittamisen, että minun pitäisi pitää suuni kiinni. Pelkäsin, että viekö hän minua osastolla ja osastolle kun palasimme, totesi isä vain minun kuullen ettei jaksa enää ja että aikoo lähteä pois kokonaan tapaamisemme jälkeen. Kerroin asiasta hoitajalle ja etten halua enää olla isän seurassa ja isä sitten lähti pois  vartijoiden poiskuljettamana. Asiaa käsiteltiin aika pian olevassa hoitoneuvottelussa, jossa isä haukkui minut valehtelijaksi, mietti ääneen haluaako hän enää tavata minua ollenkaan ja muuta hyvin ikävää lapsen kannalta.

Muistan kun tapaamisistamme tuli valvottuja, miten paljon ne tuottivat pettymystä. Moni tapaaminen peruuntui aluksi, ja tosi viime tippaankin, sekä parilla tapaamisella isä oli ensin ilmoittanut tapaamisen sopivan, mutta jättänyt tulematta paikalle. Ekan kerran valvottuja tapaamisia oli turvakodilla ja valvottuihin tapaamisiin siirryttiin takain myös sijoitukseni aikana. Sieltä raportointi tapaamisista on aika tragikoomistakin luettavaa. Siinäkin vaiheessa soutamista ja huopaamista on ollut, ja vaikka on tapaamisia jättänyt itse väliin, on isä soitellut lastenkotiin itkupuheluita ikävästään eikä ole siinä tiennyt kertoa milloin aikoo tulla paikan päälle. Varmaankin ryyppyputket ovat vaikuttaneet tähän, ettei hän ole kehdannut eikä ihan voinutkaan tulla paikan päälle. Sitä tuntee itsensä aika surkeeksi jäädessään kakkoseksi viinan kanssa kilpailussa.

Olenkin krijoittanut itsemurhaan ja isään liittyvän huolen lisäksi pettymyksistä, rikotuista lupauksista, mitä hänen alkoholinkäyttö ja epämääräinen elämänhallinta aiheuttavat edelleenkin. Muistan kun vanhojen tanssit oli tulossa, ja olimme pari päivää aikaisemmin vielä jutelleet puhelimessa ja isä lupasi tulla "haluanhan minä nähdä kun tyttö saa olla prinsessa" enkä sitten enää edellisenä päiänä saanut häntä kiinni, koska puhelin oli kiinni. Eikä häntä kummissakaan tansseissa näkynyt, mitkä meillä oli. Minulla oli tosi kiireelliset kaksi viikkoa, samana viikonloppuna vanhojen jälkeen oli esityksen ensi-ilta, ja seuraava viikko esityksiä. Kävin noin pari viikkoa tuon jälkeen hänen luonaan katsmassa, koska olin huolissani ja en ollut saanut kiinni, ja järkyttävän siivon keskellä hän nukkui sohvalla humalaansa/krapulaansa. Vaikka tuohon mennessä oli varmast jo oppinut, ettei mihinkään voi luottaa, oli silti pettymys ihan konkreettisesti tajuta isällä olleen ryyppyputki ja hänen mieluummin juovan kuin tulevan katsomaan tyttärensä ikimuistoista päivää. Minua sattuu vieläkin ajatella sitä hetkeä, sitä kivun, arvottomuuden ja kelpaamattomuuden tunnetta, joka tilanteessa nousi.

Tällä hetkellä tilanne on suhteellisen vakaa, mutta se tarkoittaa sitä, että koko ajan odottaa milloin jokin pahempi putki tulee, milloin luvatut asiat eivät pidäkään. Toki yritän keskittyä tähän hetkeen, nauttia siitä, että isä on ollut selvänä, vienyt minua syömään tai leivoskahville. Miloinkaan ei vain täysin uskalla luottaa, laskea suojamuurejaan, koska koskaan ei tiedä.Sydämessä on ihan valtava aukko, oikeastaan molempien rakkauden osalta. Vaikka tiedän ja olenkin saanut tuntea vanhempieni rakkautta, en ole saanut sitä niin ehdoitta, kuin lapsen olisi pitänyt se saada. En ole saanut uskoa ehdottomaan rakkauteen, vaan jossain vaiheessa olen jopa alkanut kokemaan olevani niin arvoton etten ansaitse vanhempieni rakkautta.

Tänään, nykyään olen vahvistunut ja ymmärtänyt olevani erillinen persoona ja vastuussa vain itsestäni. Toki, huoli on edelleen ja se varpaillaan olokin, mutta ei niin pahasti. En suostu enää minuuttiakaan kuuntelemaan kännisiä itsesäälipuheluita tai muutenkaan olemaan roskasäiliönä. Olen oppinut hieman enemmän sanomaan suoraan mielipiteitäni ja ajatuksiani, ilman niin kovaa tarvetta enää miellyttämään. Olen opetellut ja opettelen yhtä suomaan itse itselleni huolenpitoa ja suojaa, kuulemaan haavoittunutta lasta sisälläni. Tänään voin mielessäni peitellä pikkuisen N-tyttösen nukkumaan, ja olla läsnä nukahtamiseen saakka.