Puhuin vasta erän tuttavani kanssa yksin pärjäämisen pakosta ja oli siitäkin puhe, että sijoitusaikanani lastenkodissa tuo pakko on jopa voimistunut kuin enemmän lientynyt.
Jo lapsuudessani jouduin opettelemaan monia asioita aika varhain, pesemään omaa pyykkiäni, laittamaan ruokaa, nukahtamaan illalla yksin kotona pelkojen kanssa ja pärjäämään tunteideni kanssa kun niiden ilmaisu sai aikaan lähes katastrofin. Voisi ajatella, että lastenkoti voisi olla hyvä paikka tämänkaltaisia kokemuksia omaavalle lapsele, ja että siellä osaava henkilökunta kannustaisi avun pyytämiseen, tunteiden ilmaisuun sekä huolehtisi ja auttaisi. Minun kohdalla tuo pärjäämisen pakko tuntui vain korostuvan, muistelin juuri tuon tuttavani kanssa puhuessa sitä, miten suureksi koin kynnyksen ottaa jotain työntekijää hihasta kiinni ja sanoa, että ynt pitäis jutella, on vähän paha olla/surullinen mieli/ikävä kotiin tms. Minun pärjäämiseeni luotettiin ja se näkyy mm. siinä, että koko sijoitusaikanani minulta ei kertaakaan läksytunnin jälkeen tultu tarkistamaan läksyjä -  olin ne aina tehnyt, mutta kyllä silti pitäisi huolehtia. Kokeisiin kuulusteltiin kerran kun taisin itse pyytää, kokeitani ei koskaan laitettu wilmasta toimiston kalenteriin ylös vaan ihan itse huolehdin lukemisesta ilman kenenkään kyselyä ja muistuttelua.

Olin aika kiltti tyttö, en hiljainen, mutta kuitenkin aika näkymätön tarpeideni ja tunteitteni suhteen. Moni muu osasi enemmän ottaa paikkansa ja tilaa kuin minä, ja vaatia huomiota. Monia, monia kertoja oli kun oltiin vaikka iltapalalla ja juttelin aikuisen, ohjaajan kanssa, että hetki keskeytyi ja ohjaaja joutui lähtemään kun vaikkapa joku toinen nuori riehui. Yleensä noina hetkinä kun juttelimme, kerroin paljon koulupäivästä, niistä erikoisista ja hienoista kokemuksista draaman parissa, tai vaikkapa jonkun erikoisemman tukioppilastehtävän vuoksi. Jotenkin totuin siihen, että silloin on lupa puhua kun on jotain erityistä kerrottavaa tekmisistään ja saavutuksistaan, ei niinkään tavallisesta koulupäivästä. Näin jälkeenpäin mietittynä koen, että en kovin paljon saanut kannustuttsta ilmaisemaan tunteita, ja vaatimaan itselleni huomiota. Koska kuitenkin jokaisen ihmisen perustarve on tulla nähdyksi ja kuulluksi, jouduin välillä käyttämään radikaalejakin keinoja. Muutamia kertoja näpistelin kaupasta ja jäin kiinni, viiltelin, oireilin syömishäiriön keinoin, karkailin, ajelin tukkani kaljuksi. Suurimmaksi osaksi koen, että tuota oireilua ei osattu tulkita oikein, ei yritettykään ymmärtää ja nähdä sitä, miksi minun oli pakko toimia kuten toimin. Muistan sijoituksen alkuvaiheessa ottaneeni keittiöstä veitsen tyynyni alle josta sen löysi aamuvuoron työntekijä, kun kävi ottamassa lakanat pois (jotta kaikki vaihtaisivat lakanat, joinakin kertoina aamuvuoron työntekijät olivat ottaneet meiltä lakanat pois). Olin ottanut veitsen sitä varten, että viiltelen sillä itseäni. Se oli tavallaan turvanani siellä tyynyn alla, kaiken varalta jos tulee tarve. Tuon löydöksen seurauksena huoneen tyhjennettiin niin, että sinne jäi huonekalut ja vaatteet. Kaikki tavarat, siis todellakin  k a i k k i  vietiin jätesäkeissä vinttiin ja varastoihin ja jouduin useamman kuukauden elämään tyhjässä huoneessa. Ilman mahdollisuutta kuunnella musiikkia, jolla oli minulle rauhoittava ja rentouttava vaikutus, ilman kirjoittamista, joka on aina ollut minulle yksi tärkeimistä henkireistä ja keinoista selvittää pääkopan solmuja. Ilman kaikkia omia, tärkeitä ja vähemmän tärkeitä tavaroitani. Jonkun aikaa koulurepunkin kanssa oli niin, että aamulla hain sen toimistosta kouluun lähtiessäni ja koulupäivän jälkeen palautin sen toimistoon. Jälkeenpäin mietittynä on ollut aika järkyttävää, että lapselta, nuorelta jolla on paha olla, viedään viimeisetkin asiat joilla on pahaa oloa helpottavia vaikutuksia. Aiheutetaan pahaa oloa ja ahdistusta. Useamman kerran olen viiltelyn seurauksena joutunut myös istumaan illan tai jopa kaksikin huoneessani. Se on aika julmaa rangaista siitä, että ei ole ollut muita tarpeeksi toimivia keinoja helpottaakseen pahaa oloa, eikä se ole millään lailla rakentavaa ja auta löytämään vaihtoehtoisia tapoja toimia vaikeiden tunteiden kanssa. Lapsi ja nuori tarvitsee aikuisen apua tunteidensa kanssa, eikä kykene toimimaan niiden kanssa yksin, etenkin tapauksessa jossa kyvyt tunteidenilmaisuun lapsuudessa eivät ole kehittyneet kuten pitäisi.
Ymmärrän sen, että jos on kovin itsetuhoinen, mitä olen ollut, että silloin mahdollisuuksia satuttaa itseään on koitettava karsia. On ratsattava huone, takavarikoitava shavereita, ja toki jos kovin pahasta tapauksesta on kyse, siirtää astuu hoidon asiantuntijoille, eli olla yhteyksissä psykiatriselle osastolle ja ehkä aloittaakin hoitojakso siellä. Sen lisäksi, että itseään satuttavaa nuorta pitää suojella itseltään, on kyettävä huolehtimaan koko lastensuojelulaitoksen lapsista, ja suojeltava heitä - ja pyrittävä ennaltaehkisemään haitallisen toimintavan leviäminen muille asukkaille.
Olin kyllä vielä lastariaikoinakin muutamiauseita kertoja osasto(i)lla, ja jossain vaiheessa itsetuhoisuuteni ollessa pahimmillaan on sijoituspaikan muutostakin mietitty, että onko "tavallinen" lastekoti riittävä paika, vai pitääkö sijoituspaikassa olla myös psykiatrista osaamista.

Osittain sen vuoksi, että viiltely oli kuitenkin aika näkyvää ja viikkorytmiin kuului useampi saunapäivä, jolloin talon tytöt kävivät yhdessä tai kahdessa erässä saunassa ja mukana saattoi olla joku työntekijäkin, oireiluni vaihtui syömishäiriöoireiluun ja viiltelyn suhteen oli muutamia kertoja kun siihen "sorruin". Kuitenkin, minulla oli aikamoisen pitkiäkin koulupäiviä ja pitkästä koulumatkasta johtuen minulla meni matkoissakin aikaa, niin ei ollut enää yhteinen ruoka-aika tullessani lastariin. Ja aika harvoin kukaan jäi mun seuraksi katsomaan mun syömisiä, ja niin onnistuin välttää syömisen kokonaan tai syömään hyvin niukasti. Tai myöskin ahmimaan ja oksentelemaan sen jälkeen.

Olen miettinyt tuota, että kun viiltelyä pyrin aika viimeiseen asti välttämään ja oireilemaan voimakkaammin syömisen kanssa, jos tuli oireilun tarve, että kuinka se on vaikuttanut suhtautumiseen siihen aikuisiällä. Toki varmaan se tuli uudelleen arkeeni, koska se oli ollut niin iso osa jossain vaiheessa elämääni, ja koska uudelleen romahtamiseen liittyi aika vahvasti inho ja viha kehoani kohtaan hyväksikäyttöasian tullessa niin voimakkaasti uudelleen pintaan silloin. Varmaan myös ajattelin, tai siis ajttelin ihan ilman mitään varmaan-liitellä, että nyt kukaan ei voi puuttua asioihini, joten saan silloin viillellä, tehdä keholleni mitän vain. Osittain siihen myös liittyy se, että kun omalle keholle on tehty paljon asioita joihin en oel voinut itse vaikuttaa, että nyt sitten voi itse kontrolloida, mitä keholle tapahtuu. Se vain näin jälkeenpäin tuntuu aika surulliselta, että tuon päätäntävallan käyttääkin siihe, että sille omalle keholle tekee vahinkoa, hankaloittaa omaa elämäänsä, jättää pysyviä jälkiä. Että sen jälkeen kun on satutettu, kokee, ettei se kipu ollut riittävää ja kokee tarpeelliseksi tuotttaa sitä vielä itse itselleen uudelleen ja uudelleen.

Sitä olen myös jäänyt miettimään, miten pitäisi itseään satuttavalle lapselle ja nuorelle viestittää viiltelystä. Toki, siitä varmaan lähes jokainen on kanssani samaa mieltä, että siitä on sanottava, ettei sellaista saa tehdä. Mielestäni pitäisi saada viestitettyä lapselle/nuorelle, että hän ja hänen kehonsa on niin arvokas, että hänellä on lupa ja oikeus saada apua vaikeiden tunteiden kanssa niin ettei hänen tarvitsisi aiheuttaa itselleen vahinkoa. Ei vain niin, että viiltely on kielletty ja nyt se loppuu, ei missään nimessä niin, sillä tilalle on annettava jotain jos halutaan ottaa pois jotain, joka on voinut täyttää hyvinkin suuren toisen elämästä ja arjesta.