Olin tällä viikolla reissussa, tällä kertaa Tampereella Välita-hankkeen seminaarissa. Välitä-hanke on vasta alkanut nelivuotinen hanke Pirkanmaalla, jonka tarkoituksena on kehittää auttavaa ja aukotonta verkostoa seksuaaliväkivallan uhreille. Tavoitteena olisi, että olisi joku koordinoiva taho, jotta uhrin ei tarvitsisi aivan niin paljon selvitellä ja soitella tilanteessa, jossa elämä on jo mennyt raiteiltaan ja on täysi työ pysyä kasassa.

Olin edustamassa Siniset siivet -yhdistystä, joka on meidän, seksuaalista väkivaltaa jossain elämämme vaiheessa kokeneiden henkilöiden ryhmä, jossa me voisimme itse toi mia edustamamme ihmisryhmän oikeuksien puolesta, levittää tietoutta, olla kokemusasiantuntijoita  jne. Seminaari oli antoisa, ja se olis myös ihan uskomattoman rankka kokemus. Uskon, että ihan kelle tahansa, jolla aiheesta on kokemusta, olisi päivä ollut rankka eikä mitenkään vasurilla läpi huitaistu. Kun saavuin rakennukseen, jossa tilaisuus pidettiin ja kerroin narikassa ääneen tilaisuuden minne olen menossa, koin kuin olisin saanut lisää väriä hahmooni, vähän kuten Muumeissa Ninni muuttui näkyväksi purressaan kiukkuisena Muumipapan häntää, sain minä itseäni näkyvemmäksi puolustaessani tavallaan omia ja muiden oikeuksia. Päivän aikana kävin läpi varmaan koko tunneskaalan, tärisin, itketti, ahdisti, tuli dissosiaatiota ja kehontuntemuksia. Aihetta lähestyttiin kiitettävän monipuolisesti, ja paikalla oli hyvin monenlaisista tahoisa ihmisiä, ammattilaisia monelta alalta sekä opiskelijoita. Ja minun lisäkseni toinen Sinisiipinen, ja me kyllä pidimme huolta, että yhdistys tulee tunnetummaksi!
Päivä loppui ainakin itselleni hyvin koskettavaa sosiodraamaan, jossa oli raiskaus-tapaus, jota selviteltiin ja johon me yleisönä saatiin vaikuttaa, miten eri ihmisten pitäisi toimia ja mihin se johtaa. Kun meiltä sitten yleensä kyseltiin kysymyksiä, johon paikalla olleet tahot sitten vastasivat, kysyin kysymyksen, jossa myös "paljastin" taustani, ja että juuri sen takia minä mietin tietyllä tapaa. Puheenvuoro meni kylmän rauhallisesti, 170 ihmisen edessä, mutta sen jälkeen iskikin ihan valtava tärinä. Usein mietin sitä vastaanottoa kun tälläisistä kokemuksista kertoo, ja hirmu usein se on voivottelua ja kauhistelua, sitäkin kuulee yleisessä keskustelussa, että tuomitaan uhrin loppuelämäkin pilatuksi, vaikka ei se ole niin! Sen vuoksi jossain vaiheessa en enää halunnut yhtään kertoa, koska sen loppuelämäpilalla-virren kuuleminen sai minut uskomaan siihen, ettei mitään kannata kuitenkaan tehdä. Koska kyllä kannattaa, vaikka minä olen vieläkin aikamoisen hajalla, niin olen minä eheytynyt, näen elämässäni pelkän musta sijaan värejä ja ylipäätänsä koen eläväni, mitä en ole aina niin kyennyt kokemaan.
Ei ihmekään - olin todella poikki päivän lopuksi, käytännössä melkein jo olin unessa kun majapaikassani katselin telkkaria. Enkä minä seuraavanakaan päivänä oikein jaksanut mitään kummempia, mitään shoppailua tai ketään tuttua nähdä. Mutta kotiinviemiseksi minulla jäi kokemus, että minut kuultiin ja nähtiin - suhteellisen kokonaisena, uhrin sijasta selviytyjänä, oman elämän sankarina. Nähtiin se, mitä on joskus ollut, mutta unohtamatta sitä, mitä on nyt.

Ja ihan kommentteja vielä tuosta hankkeesta, kuulosti todella mahtavalta, jospa tuo hanke toisi jotain pysyvää ja voisi levitä ihan koko Suomeen!