Voin paremmin kuin vaikka vuosi sitten, se on aivan totta, ja se näkyy lääkärinlausunnoistakin hyvin. Toisaalta oireilu on helpottanut, mutta toisaalta on tullut paljon vaikeita juttuja, ja selvempiä juttuja nyt pinnalle. Välillä jopa kaipaan, vaikka en haluaisi sitä hevillä myöntää, sitä kokoaikaista ahdistusta ja syyllisyyttä - sen minä tunnen paremmin kuin nämä vaihtelevat tunteet, ilon pirskahdukset ja pienen lapsen pelot. Minua pelottaa, mitä kaikkea on edessä, minkälaisia muistikuvia minä vielä muistan, minkälaisia kipuja käyn kehossani läpi, jotka lapsena mieleni blokkasi ja etäännytti minut siitä hetkestä.
Hain eilen Kelasta uusimman lääkärinlausuntoni, ja vaikka tulin iloiseksi sitä luettuani, nosti se kaikkia peikkoja, pelkoja mieleeni.
"Vo:lla tapaan aikuistumassa olevan nuoren naisen. "Uhripositio" on vaihtumassa vastuullisen aikuisen rooliin. On aktiivisesti mukana keskustelussa ja pohdiskelee asioitaan syvällisesti."
Vaikka edellinen hoitajani vakuutteli minulle, että tietää minulla olleen niin paljon elämässäni tapahtumia, että tarvitsen vielä paljon tukea ja apua, vaikka kuinka hyvin näyttäisi menevän. Pelkään silti, että pikkuhiljaa kävisi niin, että hoitoni puretaan. Onneksi kuitenkin hoitava taho tietää taustani ja sen, että on se on aika traumaattinen, ja ihan samassa lausunnossa on jatkon suhteen maininta siitä, että oireiluni on vielä aika vammauttavaa, ettei esimerkiksi täysin työ- tai opiskeluelämään siirtyminen vielä ole mahdollista. Pelkojen lisäksi päässäni on se ääni, kai se on se nk. rankaisevan vanhemman ääni, joka muistuttelee, etten minäkaikkea tätä voi mitenkään olla ansainnut.
Huokaus. Ihmeen hiljaa se rankaiseva vanhempi on ollutkin ja ihmeen pitkään. Eikä se realistista kai olisikaan, että se nyt ihan lopullisesti hiljenis, kai sillä on merkitystä ja tärkeää, vaika haluaisi ajatella sen olevan vain turha ja että
Vaikka edellinen hoitajani vakuutteli minulle, että tietää minulla olleen niin paljon elämässäni tapahtumia, että tarvitsen vielä paljon tukea ja apua, vaikka kuinka hyvin näyttäisi menevän. Pelkään silti, että pikkuhiljaa kävisi niin, että hoitoni puretaan. Onneksi kuitenkin hoitava taho tietää taustani ja sen, että on se on aika traumaattinen, ja ihan samassa lausunnossa on jatkon suhteen maininta siitä, että oireiluni on vielä aika vammauttavaa, ettei esimerkiksi täysin työ- tai opiskeluelämään siirtyminen vielä ole mahdollista. Pelkojen lisäksi päässäni on se ääni, kai se on se nk. rankaisevan vanhemman ääni, joka muistuttelee, etten minäkaikkea tätä voi mitenkään olla ansainnut.
Huokaus. Ihmeen hiljaa se rankaiseva vanhempi on ollutkin ja ihmeen pitkään. Eikä se realistista kai olisikaan, että se nyt ihan lopullisesti hiljenis, kai sillä on merkitystä ja tärkeää, vaika haluaisi ajatella sen olevan vain turha ja että
Laitan soimaan Kaija Koon Vapaan Erinin laulamana, jotenkin se Erinin versio sopii paremmin tähän hetkeen.
"En aio tuntea pelkoo,
vaikka pelkään, et se ei oo musta kii,
mut mä luulen, et ihminen on sitä vahvempi."
Mä kyllä tiedän, että tulen tuntemaan pelkoa. Mutta ehkäpä se pelko onkin mua itseäni heikompi. Niin se on pakko olla.
Kommentit