Herranjumala, että olen väsynyt.
En ole nukkunut tarpeeksi, sen verran on taas elämään tullut kaaosta ja tunteita, että ei pysy rytmi kasassa. Valvon öitä, mutta en nuku päiviä - minun on aika hankala antaa itseni kovin pitkään edes nukkua, herään automaattisesti suhteellisen ajoissa (ainakin kun ajattelee, etten edes joudu herääään töihin/kouluun tms) ja jotenkin vaadin itseltäni "järkevyyttä" ja kai pelkään jotain, että elämä repahtaisi aivan, jos kerrankin nukkui kymmentä pitempään. Joskus kun nukkuu univelkoja pois, olen osannut nukkua puolille päivin, mutta korkeintaan kahtena aamuna, mutta se on aika harvinaista, yleensä jo sen yhden aamun jälkeen tuntuu, että seuraavana päivänä pitää olla ajoissa jo ylhäällä, vaikkei edes minnekään olisi menoa tms

Unirytmini on sekoittanut viikonloppuna tullut pommi. En halua siitä kirjoittaa liian tarkasti, koska se ei koske vain minua, ja en koe oikeudeksi siitä siksi näin julkisesti kirjoittaa. Sen verran kuitenkin kerron, että läheiseni joutui rikoksen uhriksi, ja se on järkyttänyt minua. Se on nostanut pintaan paljon omia tunteita ja kokemuksia, mutta myös huolta toisesta, halua auttaa, turhautumista, että meidän yhteiskunnassa tälläistä saa tapahtua, eikä siihen puututa tarpeeksi voimakkaasti. Se on nostanut myös surun siitä, että itse on vastaavassa, jopa vakavemmassa tilanteessa ja puolustuskyvyttömämpänä, lapsena, jäänyt niin yksin. Käsittämättömän yksin selviämään siitä, että joku on rikkonut ja niin paljon. Ja tuosta kun on ajatellut, että on epäoikeudenmukaista, on noussut syyllisyys ja huono omatunto. Vaikka en minä voi mitään, että tunne nousee ja ihan kai se oikeutettu on, sillä onhan se epäoikeudenmukaista. Enkä minä sitä ajatusta sanoisi läheiseni kuullen, joka voisi syyllistää häntä jo entisestään. 

Olin myös suunnitellut, että viikonloppuna olisin levännyt ja saanut akkujani ladattua, on ollut paljon reissuja ja isoja tapahtumia, jotka ovat toki antaneet, mutta mös vieneet energiaa. Univelkaa oli, ja yhden yön sainkin nukuttua, mutta siihenpä se sitten jäi, en ihan olisi tälläistä kriisiä halunnut vastaanottaa, mutta ei se auta kuin ottaa vastaan ja koittaa parhaansa selviytyä. Tuntui jopa, että en minä olisi ihan tälläistä jaksanut, mutta kaipa ne voimat löytyy, kerran tälläinen kriisikin on annettu.

Hmm. Se olisi pian yritettävä mennä nukkumaan. Kunpa olisi aivoissa joku säätönappi, niin saisi ne edes vähän hiljaisemmalle.