Tämä kirjoitus tulee käsittelemään kuukautisia, eli jos aiheena se tuntuu jotenkin ällöltä, niin nyt on vielä sauma lopettaa lukeminen.

Minä en huomaa ennen tai jälkeen kuukautisten tai niiden aikana, mielialan vaihteluita tai vastaavia. Ei tee sen enempäämieli suklaata tai herkkuja, enkä koe mitään älyttömiä kipuja. Tai ehkä jopa kipu on minulle jossain määrin hyvä olotila, niin kieroutunutta kuin se onkin. Kuukautisten aikana minua kyllä särkee, mutta se nyt menee ohi, enemmänkin henkinen puoli on muuten vaikea.
Olin vasta täyttänyt 11 kun kuukautiseni alkoivat, ja niiden alkamist voisi luonnehtia traumaattiseksi kokemuksi jossain määrin. Tiesin kyllä, ja osasin käyttää terveyssiteitä, olinhan niitä käyttänyt jo useamman vuoden hyväksikäyttäjäni neuvosta, jotta alushousuni eivät tahriintuisi vereen, vuotaessani verta ihan liian varhain ja vastoin tahtoani tapahtuneen penetraation vuoksi. Kuukautiset myös lisäsivät inhoani kehoa kohtaan, jotenkin ne viestivät minulle siitä, että kehoni on saastunut ja sille pitäisi sen vuoksi tehdä jotain. Nykyisin sitä tunnetta ovat varmasti vahvistaneet uskomukset naisen likaisuudesta ja kelvottomuudesta kuukautisten aikana, toki järjellä ymmärrän, että ihan sama ihminen sitä silloinkin on.

Kuukautisten alkaminen tuntuu jotenkin muutenkin aina jokakuukausi tulevalta takapakilta, ennenkuin löysin kuukupin ja käytin pääasiassa siteitä, oli jokainen vessareissu myös muistutus hyväksikäytöstä ja toi usein mieleeni takaumia hyväksikäyttöön liittyen, kun silloinkin pidin terveyssiteitä suojana, jotta alushousuni eivät olisi sotkeentuneet. Nyt ihan viime kuukausien aikana elimistöni on alkanut myös käymään läpi kai niitä kipuja, jotka mieleni lapsena blokkasi. En jotenkin jaksaisi nyt näitä kipuja, mutta ehkä se on totta, että voimia annetaan juuri sen verran kuin sillä hetkellä tarvitsee, koska tässä yhä ollaan. En vain haluaisi käydä läpi näitä kipuja ja yksityiskohtaisiakin mieleen tulvivia muistoja, etenkään kaupan kassajonossa tai ystävän kanssa kahvilla kahvilassa ollessani. En jaksaisi kipua, kipua joka tuntuu siltä kuin sisääni todellakin tungettaisiin jotakin sinne liian isoa, liialla väkivallalla.

Jossain vaiheessa minulla oli, äärimmäisen  todellinen itselleni,  uskomus omasta kertakaikkisesta pahuudesta. Ehkä noin vuosi sitten nämä ajatukset ovat pikkuhiljaa alkaneet höllentyä, lääkityksen, terapian ja kova työn avulla. Jossain määrin ne eivät olleet enää edes kovin realistisissa mitoissa, ja sen vuoksi minulla onkin yhä edelleen neuroleptilääkitys, antipsykootit käytössä. Ajatukseeni pahuudesta(ni) liittyi aajtus, että pahuutta minussa voisin kompenpensoida verta vuodattamalla. Jotenkin kai vieläkin minulla jonkinlainen alitajuinen ajatus on, että kun kehoni itsekin säännöllisin väliajoin verta vuodattaa, on minussa jotain (pahuutta).