Olen miettinyt tänään luottamusta ja myös sellaista (erityisesti yksin) pärjäämisen pakkoa ja tarvetta. KÄmppikseni pyysi minut hoitoneuvotteluunsa, ja lähdin, oli minulla siellä jotain sanottavaakin omistä näkemyksistäni hänen tilanteessa. Mielestäni oli suuri luottamuksenosoitus pyytää minut sinne mukaan, ja kun hän kiitti minua, kiitin siitä, että pyysi minut sinne.

Omassa viime hoitoneuvottelussani oli puhetta, että seuraaviin hoitoneuvotteluisin voisi pyytää minulle läheisiä, tärkeitä ihmisiä, joissa olisi käytettävänä minulle voimavaroja. MM. isästäni oli puhetta, että häntä ei kannata pyytää, koska on selkeästi minua sairaampi. En tiedä, minullla ei olisi tullut koskaan mieleenikään, että hoitoneuvotteluissa olisi joku läheiseni - koen jotenkin haluavani pitää läheiseni erillään hoidostani. Vaikka toisaalta, haluaisin olla avoimempi heille ja heidän tietävän tarkemmin missä ja millä tavallaan missäkin tilanteessa mennään. Osittain kai se, että miksi en ole ketään pyytänyt kattomaan itteäni osastollekaan näin aikuisiällä, puhumattakaan hoitoneuvotteluista, on pärjäämisen pakko. Toki se on myös hyvä asia, että on itsenäinen ja pärjäävä, mutta on siinä huonotkin puolensa todellla. Sitä tulee helposti sinnitelleeksi tosi pitkään ennenkuin hyväksyy minkäänmoista apua, esimerkiksi unettomuuden kanssa piti taas mennä siihen koko yön valvomiseen ennenkuin annoin itseni hyödyntää kemikaalista apua. Ja kun kokee niin, että on pärjättävä yksin, sitä sättii itseään tilanteiden jälkeen, joissa ei ole kyennyt pärjäämään yksin. Enää ei välttämättä niin voimakkaasti tule, mutta aikanaan rankaiseva vanhempi osanen minusta nosti niin paljon pintaan, että itseä piti rangaista siitä, että on tarvinnut ja pyytänyt apua.