Hain tänään lastensuojelusta tilaamani asiakirjat, ts kävimme entisen soskuni kanssa kansiotani läpi, ja valitsin niistä ne, mistä haluan itselleni kopiot. Siellä kansiossa kuitenkin oli esimerkiksi lastarin, jossa asuin, tarjousehdotus jälkihuollosta ja terapialaskuja, joita en kyllä kokenut tärkeäksi.

Lueskelin jo jotain lausuntoja siellä istuessani, ja huomasin kehon reaktioden tulevan päälle; minua alkoi tärisyttämään, ja olo muuttui epätodelliseksi. Laskin molemmat jalat maahan, ja keskityin hengittämiseen, ja oloni muuttui todellisemmaksi ja olin taas tässä hetkessä. Vuosi sitten suunnilleen kun paperini jo tilasin, en olisi kyennyt hallitsemaan tunteitani näin. Olisin vajonnut, sukeltanut pimeyteen ja todennäköisesti "hallinnut" oloani satuttamalla itseäni. Onneksi se mun sosku ei siis heti alkanut niitä lappusia kopioimaan.

Olen kieltämättä vihainen. Ja katkera. Olen oireillut jo monta vuotta aikaisemmin, kuin minua on minua koskevissa asioissa haluttu kuunnella. Sitä ennen viranomaiset ovat soitelleet toisilleen keskenään ja lastensuojeluilmoituksiakin on tehtailtu - vanhempiani kyllä kuultiin, mutta minua ei. Ja sittenkin kun olin mukana perheneuvolassa, sanoi psykologitäti kuinka reippaan oloinen minä olen - eihän noin fiksu tyttö nyt enää näpistelyä jatka, eihän? Käsiteltiin näpistelyä aivan kuin se oli se the ongelma, mitä se ei ollut. Näpistely oli oire siitä, mitä koin, kotona, naapurin sedän taholta, koulussa, että elämässäni lähes kaikki aikuiset ihmiset jotenkin käyttivät luottamustani ja auktoriteettiasemaansa väärin. Se oli keino saada apua, mutta keino jota ei selkeästi otettu vakavasti. Ammatti-ihmiset antoivat tuomionsa heti ensimmäisen kerran perusteella ja totesivat, että käykää nyt varalta vielä toisen kerran, he eivät kuulleet minua ilman vanhempiani, antaneet aikaa luottamuksen rakentumiselle, ja koittaneet saada minua tuntemaan oloni niin turvalliseksi, että olisin laskenut suojamuurit ja näyttänyt taakkani.

Olen käynyt elämästäni melkein kymmenen vuotta terapiassa kahdessa osassa, viettänyt psykiatrisilla osastoilla yhteensä yli vuoden, ollut sijoitettuna lastensuojelulaitokseen, viiltänyt kehooni tuhansia haavoja ja saaden yhteensä satoja tikkejä, ollut syömättä, ahminut ja oksentanut, ottanut riskejä ja hakeutunut vaarallisten ihmisten luo, antanut toisten kohdella minua huonosti ja jopa väkivaltaisesti. Kärsinyt, pelännyt, kokenut olevani lapsena syyllinen kaikkeen pahaan, menettänyt todellisuudentajuni ja saanut lukuisia F-alkuisia diagnooseja. Olen joutunut olemaan aikuinen itselleni jo lapsena ja nyt aikuisena joutunut oppimaan miten pitää huolta itsestä, tutustumaan siihen kuka minä oikeasti olen, ja miten se eroaa niistä, mitä minulle lapsena uskoteltiin.
Jokaisen elämä kuulemma sisältää kuoppia, mutta joskus tuntuu, että aikamoisia rotkoja on oma reitti sisältänyt.