Huokaus. Viime päivinä minun on pitkästä aikaa tullut ylitsepääsemättömältä tuntuva alu viiltää. Jonkin minun persoonanosasen ajatuksia on, että jos nyt ihan vain vähäisen, ei mitään syvästi - juu, saa nauraa, sillä tuohan on ihan naurettava yritys, täytyy minunkin se todeta. En ole koskaan ollut mikään vähän viiltelijä, johanhan minun kehoi jäljet kertova siitä. Kuulen sen puolen ajatuksen ihan äänenä ja on ratkiriemukasta kävellä ystävän kanssa kaupungilla kun kuulee äänen joka ehdottelee reissua clasulle terien ostoon.

En oikein tiedä, mistä ihmeesä tämä halu juuri nyt kumpusi, sillä en koe olleeni sen enempää ahdistunut tms viimeisen viikon, kuin alkaneen vuodenkaan aikana. Tietty se myös voi kummuta ihan vain siitäkin, että on mennyt suhteellisen hyvin - ja tietyt osaset minusta eivät sitä meinaa millään kestää. Haluaisivat sabotoida ja saada kaiken taas nollapisteeseen, mitä olen aika useasti menneisyydessäni tehnyt. Rauhallinen olo kun ei ole minulle kakkein tutuin, eikä turvallisinkaan.

Olen katsellut arpiani ja miettinyt, että tahdon ensi kesästä erilaisen kuin muutamista aiemmisa, jolloin olen piilotellut jälkiä/kulkenut ne paljastaen ja saanut  katseita ja uskomattoman törkeitä kommenttejakin. Ensi kesänä nuo arvet tuleva kuitenkin olemaan vähemmän näkyviä kuin viime kesänä, jos vain maltan olla antautumatta houkutuksille. Ja se minua on viime vuoden aikana motivoitunut olematta tarttumatta terään, pakko sen on motivoida yhäkin, en halua kahlita elämääni samalla tavalla mihin tilanne meni, järkyttävää salailua, ikäviä tilanteita kun jalkojen haavoista joku alkaa vuotamaan kun joku hipaisee ja housuihin tulee veritahroja, kun elämä on tosi rajoittunut sen vuoksi, että jälkiä pitää piilotella, pitää suunnitella elämänsä niin, että aina on mukana tarvikkeita, jos tulee tarve viillellä - siinä pisteessä niitä tarpeita kyllä tulee.

Ei kai se auta kun tarkkailla ajatuksiaan, käydä läpi dialogia päänsä sisällä, ja saada tuo ääni sieltä hiljenemään. En sitten tiedä voisiko lääkityksen lisääminen olla tarpeen, johan se on mielestäni ihan tarpeeksi suuri, ja jos tämä on "vain" dissoa kuten luulen ja aika varmuudella tiedän, ei lääkkeet pure, vaan eri persoonoiden välinen integraatio. Mutta aion toki tästä hoitavan tahon kanssa puhua, en aiokaan yrittää pärjätä yksikseni enää.