Juuri nyt juon kahvia ja oon huipusta ilmasta huolimatta ollut melkein vain sisällä. Qstock aiheutti vajaita yöunia - olin seurakunnan teltalla hommissa, ja sitä kautta muutenkin hengailemassa. Vesilinjalla tuli mentyä ja nautittua. Eilen hyppäsin elämäni toisen kerran benjihypyn ja voin kertoa, että kyllä mua taas pelotti, mutta just siksihän se vaan on niin upea kokemus.Pelkojen ja itsensä voittaminen, mieleton adrenaliinihumala koko loppuillan. Oli koko rahan arvoista! (ja senkin, että tuleva viikko syödään makaroonia..)

Mitäkös kaikkea onkaan sitten tapahtunut viimeisen postauksen jälkeen? Kesäkuussa olin töissä teatterileirilkkkkklä toista kertaa. Ja sitä aiemmin olen itse ollut kahdeksan kertaa leiriläisenä, että on kyllä upea juttu ollut, kun en kulumallakaan lähde :D. Tänä vuonna oli kyllä jälleen upea leiri. Moni kertoi loppuringissä miten hyvä juttu leiri oli, jamuutamille leiri oli jopa korjaava kokemus. Ensimmäinen kokemus ettei harrastuspiirissä kiusatakaan vaan otetaav vastaan kun huuta hep ja alkaa kaatumaan, tai ainutlaatuinen kokemus, ettei aina olekaan se, joka jätetään ryhmän ulkopuolelle. Sain kyllä monta kertaa kokea liikuttumista tuon leirin aikana, ja vaikka mun työni oli valvoa ettei majoituskoululle pääse ulkopuolisia ja olla joka paikan säätäjä, sain kokea työni antoisaksi ja myös tärkeäksi.

Kesäkuussa ja tässäkin kuussa on ystävien kanssa tehty ihania estemporejuttuja. Lähdetty muka vain shoppailemaan kaupungille tai syömään, mutta tultu monen baarin ja upean tanssiinheittäytymisen jälkeen vasta kotiin. Yksi kerta oltiin torinrannassa, jossa oli livebändi. Musiiki oli vain niin hyvää, että oli ihan pakko tanssia! Ja miten vapauttavaa se on, ettei ajattele miltä näyttää vaan antaa musiikin ja liikkeen viedä.

Tässä kuussa on opettelemisen paikka ollut mm. neuvontapuhelimen päivystys. Olen saanut opetella kuuntelemaan herkemmin kuin ennen, kuuntelemaan pitääkö tukea tarvitseva ihminen taukoa, vai odottaako jo minun sanomistani siihen väliin. Lisäksi tässä kuussa uusi vanha haaste on ollut rippileirillä työskentely, öiden valvonta. Leiriä ennen mielessä jonkin verran painoi kolmen vuoden takainen liian tiivis leirikesä siitä ja muista syistä johtuva totaalinen uupumus. Ja oikeastaan ihan kunnon romahtaminen ja vakava masennus. Onneksi etukäteen oli hyvä fiilis työtiimistä, että siihen voi luottaa ja kokea olevansa tärkeä osanen sitä. Tämän kesän rippileirikokemukseni oli hieno jamerkityksellinen. Korjaava kokemus ja osoitus, että pystyn olemaan leiritöissä. Sain puhua leirillä itselleni tärkeistä asioista, herättää hartauksilla tunteita ja ajatuksia, jakaa omia pohdintojani pohdittavaksi. Työtiimin erään jäsenen J:n kanssa ja jh:n kanssa kävimme tosi syväsukelluskeskusteluitakin ja J:n kanssamyös nauroimme sieluista asti vastapainoksi. Mulla oli hyvä olla ja vaikka toki kannoinkin vastuuta tehtävistäni,koinmyös saavani tavallaan levätä ja olla saamassa hoitoa. Toki tunteet tuli pintaan ja se oli jo vähän myös naurunaihe (hyvällä tavalla!) mlntako kertaa N on itkenyt. Oli upeata, että sain olla omana ittenäni leirillä, helposti itkuun purskahtavana ja hymyilevänä. Leirillä oli tytöille ja pojille erikseen ohjaajan vetämä keskustelu seurusteluasioista. En jotenkin osannut valmistautua, ja ehkä kun asia oli jo käynyt pinnalla, se tuli taas. J puhui siitä, että maltti on hyvä asia (mutta eimitenkään moralisoivaan aävyyn) ja odottakaa oikeesti, että annatte sen kalleimman sille kelle haluatte, ettekä vain koita päästä eroon nopeaa. Se nosti pintaani surun, ahdistuksen, vihan, turhautuneisuuden ja halun käpertyä pieneksi. Koin valtavaa surua, että se mahdollisuus multa varastettiin. Tai ehkä enemmänkin repien rikki revittiin ja poljettiin kovien potkujen avulla. Viha nousi ihan samasta, että joku helvetin kusipäähyväksikäyttäjä on tehnyt niin, kokenut oikeudekseen työntyä väkivalloin pieneen lapseen. Ajattelin, että haluan kyllä jakaa tuntemukseni J:n kanss ja keskustella myös siitä, kun tämä näkökulma jäi kokonaa

n käsittelemättä, että jos on kokenut jotain ahdistelua tai hyväksikäyttöä. Keskustelu taisi olla leirin viimeisenä iltana, ja jotenkin se viimeinen ilta ja seuuraava lähtöpäivä oli tosi hektistä, etten saanut sanottua asiaani. (ja pelkäsin, että saanko sitä sanoitettuakaan niin kuin haluan)  Konfirmaatio ja sitä ennen sdn harjoittelu nyt toki oli jälleen niin hektistä, että ei ollut hyvää rakoa - tai enemmänkin mulla rohkeutta tarpeeksi sillä hetkellä. J oli myös Qstockissa teltalla, ja päätin, ettämsiellä mä sanon. Ja sekin oli pitkän mietinnän tulos sitten, keräsin pitkään rohkeutta sanoa ensin vaan se, että mulla ois asiaa, joka tuntui suurimmalta kynnykseltä. Aika kieltämättä pelottavaa, että normaalisti J kyllä käsittelee sen asian, mutta nyt unohti ja oli sitä sitten illalla pohtinut. Ja sitten tulen minä puhumaan tästä aiheesta. Sanoi, että olisit kertonut tämän jo leirillä, ja että jos sitä tuntia olisi suunniteltu aiemmin, olisin tämä huomioitu ja mä olisin voinut jakaa omaa kokemustani sen lisäksi että tulee fakta-asiaa. Sovittiin, että jos vielä samalla riparilla tai vastaavassa ollaan duunissa, niin tämä näkökulma huomioidaan ja saan käyttää puheenvuoron ja tuoda tätä näkökulmaa keskusteluun. Eli itselleni tärkeä olisi sanoa, että tällainen ei ole koskaan lapsen vika, on kamalaa ja elämänkokoista, mutta voi toipua ja kokea onnellisuutta ja kyetä hymyilemään aidosti. Jäi tosi hyvä fiilis itelle, että sai sanotuksi, ettei jää vaivaa se ettei uskaltanut.

En tiedä ikääni,
kuka minä olen,
mitä minulle on tapahtumassa
 

nalle kainalossa
ryömin peiton alle
käperryn avuttomana itkien
turvattomuuttani
 

koen kaiken uudelleen

--

Eilisillan fiilikset runon muodossa. Eli tässä myös siis uudempaa "tuotantoa".

Mieleni joutui kaaokseen
    En voinut käsittää mitä tapahtui

Aikuisen miehen tunkeutuessa pieneen lapseen.
 

"Minä tiedän, ettei sinulla ole syytä luottaa
yhteenkään aikuiseen enää.
Mutta sinä olet vain pieni lapsi
eikä lapsen kuuluisi kantaa näin suurta taakkaa,
aikuiset on sitä varten".

Ja lapsi minussa voisi kokea olevansa turvassa.

     eikä kukaan huomaa

kokemusmaailmaltaan monta vuotta
muita edellä
      ja kuitenkin aina porukan kuopus
hentoisilla harteillaan
    koko maailman taakka

eikä kukaan huomaa,
                    halua nähdä

Miten elämänhalu murskattiin suurissa nyrkeissä
             ja pakotettiin elämään

eikä kukaan huomaa
        ei kukaan halua nähdä

Sisällä äärimmäinen yksinäisyys
                           alaston kipu
                           huuto, joka jää mykäksi

Hiekkalaatikolla lapsiporukka rikkoo yhdessä rakennetun linnan
nauraen yhdessä potkitaan

Joku pisti pahan kätensä lapsen mieleen
            nauraen särki kaikki perustukset

yhdessä rakennettiin uusi linna
         edellistä hienompi

lapsi ei enää tiennyt,
                  missä menevät ääriviivat,
      kuka on minä.
 

Niille, jotka satuttivat,
                                     antaa anteeksi
       - ei väliä mitä se aiheutti -

Ja vapautua
olla olematta katkera

 Antaa anteeksi toiselle
       Vaikka juuri sen takia vielä
                                      itseään vihaa ja tuhoaa

Ei saisi olla kiittämätön

Vaikka on jo lapsena saanut
Elinkautisen
toisen rikoksista

Tyttö istuu kivellä,
pihan muut lapset leikkivät,
tyttö ei osaa enää leikkiä,
Kuka kosketti perhosen siipeä?

Tyttö istuu kivellä,
pälyilee hän varuillaan,
Kuka kosketti perhosen siipeä?

Tyttö istuu kivellä,
Katselee milloin tulee hirveä kerääjä,
jolla on keppi kädessä
sillä hän repii sisukset ja jättää kitumaan
KUka kosketti perhosen siipeä?

Tyttö istuu kivellä,
on kulunut vuosia,
ei tiedä miten eletään,
on kipu aina sisällään
hän on kauan sitten viimeisen kyyneleensä itkenyt,
inhoten ja vihaten hän syyttää itseään
Tietää olevansa niin saastainen ja Paha
että hänet valittiin
Kuka kosketti perhosen siipeä?

Hän joutui luopumaan ruumistaan
ja koskemattomuudestaan
Kuka kosketti perhosen siipeä?

Se syntyi vasta aamulla

nyt on ilta, pimeä,

eikä se päässyt lentämään.